Pitäisi jännittää

Kiinassa käyntikortti annetaan ja otetaan aina vastaan kaksin käsin. Käyntikorttiasia yhdellä kädellä hoidettuna olisi loukkaus ja siten siitä seuraisi kasvojen menetys. Näin olen ymmärtänyt. Pieniä sääntöjä ja kulttuurisia eroja on lukemattomia, mutta hyvällä käytöksellä ja kohteliaisuudella olisi tarkoitus pärjätä. Äiti hössöttää syömäpuikkoetiketistä vaikka hädin tuskin osaan edes niillä vielä syödä (ainakaan niitä tikkuja ei saa laittaa ristiin, muut jutut unohtuivat jo).

Odotan matkaa, mutta melkein vielä enemmän odotan sitä edeltävää jännitystä. Se ei ole vieläkään nostanut päätään, ja se alkaa ihmetyttää. Tulen olemaan täysin vieraassa kulttuurissa ilman tuttuja ihmisiä kolme kuukautta. Moni on tämän minulle todennut ja kai sen jollain tasolla tajuankin. Ei vaan jännitä. Ei vieläkään. Luulin, että viimeistään kamojen muutto tänne kotikotiin olisi tuottanut jonkunlaisen lopullisuuden tunteen. Tällä hetkellä päällimmäinen tunne lienee vahva ärtymys. Äidin tapa jännittää on hössötys, ja siihen mulla menee hermo. Olen ollut täällä nyt päivän, ja nyt jo hermostuttaa. Tulisi jo perjantai. Ehkä tällainen yliärtyneisyys on tavallaan jännittämisen muoto.

Valmisteluja on vielä jonkun verran tekemättä. Pitäisi pestä jätesäkillinen pyykkiä ja valita matkaan lähtevät tavarat ja pakata. Pitäisi käydä apteekissa ostamassa oma apteekki ja optikolla ostamassa piilolinssejä ja oikaisuttamassa silmälasit. Törmäsin eilen oveen ja lasit eivät enää pysy päässä. Pitäisi soittaa pankkiin ja vakuutusyhtiöön. Ja varmaankin tehdä vielä joitain osoitteenmuutoksia. Niin ja pitäisi hyvästellä ystävät täälläpäin Suomea. Tosin kolmen kuukauden näkemättömyys ei ole niin kummallista, muutenkin nähdään suurin piirtein puolivuosittain. Pitäisi katsoa, että millä bussilla pitää lähteä. Onneksi lento lähtee vasta iltapäivällä, niin ei tarvitse herätä luonnottoman aikaisin. Tosin nykyisiä nukkumistottumuksiani ajatellen ennen puolta päivää on liian aikaisin.

Sain muuten läksiäislahjaksi supersuuren matkalaukun. Sinne mahtuisi vaikka jänis. Any one?

Yöpakkaaja

Olen diagnosoimaton yöpakkaaja. Tai ihan perinteisen saamaton. Niin tai näin, viimeisen kolmen viikon aikana suurin osa pakkaamisesta on tapahtunut illalla, kymmenen jälkeen. Seinänaapurini on ollut syystäkin hiukan hermostunut, sillä pakkausteipin käytöstä syntyy hiljaisuudessa aika iso ääni. Pakatessa oppii uusia asioita. Minulla esimerkiksi on kaksi isoa jätesäkillistä kenkiä. En meinaa edes itse uskoa sitä, sillä arkena valitsen useimmiten kaksien tennareiden väliltä, ja joskus baariin räväytän laittamalla korot. Menin laskuissa sekaisin, mutta kenkiä on varmaan yli kolmetkymmenet. Kieroutunutta tai ei, tuo ajatus saa hymyn huulille ja häivähdyksen tyytyväisyyttä mieleen. Koska Shanghaissa kengät ovat kuulemma halpoja, ajattelin pakata matkaan vain kahdet kengät, jotta voin maksimoida tilan takaisin tuotaville kengille ja muille tavaroille.

Toinen uutinen. Olen bloggaaja(!). Ajatus on pyörinyt jo pidemmän aikaa päässäni, mutta yöpakkaustavastani (tai siitä saamattomuudesta) johtuen en ole saanut aikaisemmin aikaiseksi. Noin viikon päässä siintävä lähtö ja tuttavan esimerkki saivat ryhtymään toimeen. Onhan tämä kovin järkevääkin. Ne, joita kuulumiseni kiinnostavat, voivat lukea niitä täältä, eikä minun siis tarvitse kirjoittaa samoja asioita ihan jokaiseen sähköpostiin. Tai voi olla, että kirjoitan kuitenkin, sittenpähän nähdään.

I alla fall, Shanghain valot siintävät lähitulevaisuudessani kolmen kuukauden ajan, ja koska vierailijoita tuskin sinne saan, olisi tarkoitus yksipuolisesti kommunikoida tällä tavalla. Peli on avattu ja jatkoa seurannee.

Toim. huom. Kirjoitin tämän jo eilen, mutta koska kämmäsin, niin se tulee vasta tänään.